Edellinen teksti näköjään lähti bittiavaruudessa vaeltamaan tiäs minne, joten tehdtäämpä tästä uusi  teksti kertomaan karhujen tarinaa Norjan pohjolasta.

Uroskarhut saapuivat siis tiistaina Sorreisaan majapaikkaansa.  Seuraavana päivänä karhut lähtivät pienelle tutustumislenkille lähimetsään ja tuttuun tyylin sekin lähti ihan lapasesta. Ensimmäiset vajaat 10min viiden hengen lenkki porukka pysyi kasassa, mutta sitten tuli Holmberiltä älynväläys lähteä kiipeämään jyrkänteitä ylös. Ylös pääsi Holmberin lisäksi vain Lahdenmäki ja me muut kolme lähdetettiin sitten kiertämään mäkeä. Tässäkin porukka hajosi vielä niin, että päädyin juoksemaan yksin, mutta eipä loppumatkasta ehtinyt kauaa tylsistyä kun tuli alkuun noustu n.45min nousu laskettua varttiin. Jos kisoissa kulkis aina tota vauhtia J

Loppupäivä sujui läheisiin kaupungeihin tutustuessa ja täytyy sanoa, että suomalaisten karavaanarien mainetta pidettiin hyvin yllä ajelemalla Finnessen kaupunkia edestakaisin musiikki soiden ja torvi soiden. Kaikki julkisuushan on hyvää?

Seuraavana aamuna kävin itse aamulenkillä muiden vielä jatkaessa makoisia uniaan, jotka päivien edetessä vain pidentyivät yöiden taas venyessä.  Ikuisessa auringon paisteessa menee unirytmi helposti sekaisin. Aamulenkin päätyttyä kävin pulahtamassa majapaikkamme läheisessä joessa. Joen vesi oli niin kirkasta, että koko joen matkan pohja näkyi selvästi. Ihanteellinen uintipaikka, tai ehkä olisi joskus loppukesästä, sillä nyt vesi oli melko viileää ja jopa isäntä väkemme pojat ihmettelivät uintireissuani jäätävässä vedessä.

Kun muutkin pojat oli saatu valveilla ja päivän aamurutiinit suoritettua lähdettiin katsastamaan oikeen kartan kanssa ensimäistä kertaa paikallisia suunnistusmaastoja. Jarkko, joka oli alkumatkasta sairastanut flunssaa tuli takaisin treenirinkiin, kun taas Lahdemäki säästeli polveaan kisoja varten. Suunnistustreeni iski heti todellisen norjalaisen suunnistusherkun eteen, kun radan alku osa oli pelkkää nousua. No tätähän tänne oli tultu treenaamaan, mutta meni siinä jo kävellessäkin jalat hapoilla. Mäen päältä oli sitten kyllä kiva lasketella alaspäin. Karttagalleria

Ilta kului jokseenkin samaan tapaan kuin edellinen ilta, eikä kaupungilta palaamisen jälkeen uni tietenkään heti tullut, kun päästiin takaisin majapaikkamme wlan-verkon piiriin. Oi sitä suloista tasaisen naputtelen ääntä joka puolella.

Keskiviikon ohjelmassa oli Uroskarhujen virallinen vaelluslenkki. Lenkki alkoi hyvin kun joku nimeltämainitsematon kuski, luuli osaavansa paikan päälle ilman karttaa ja muutaman ympyrä lenkin jälkeenkin päädyttiin väärään paikkaan. Näin kun jälkeenpäin karttaa tuli vilaistua niin kiivettiin vielä väärälle tunturillekin. Noo noususummaa kertyi tällekin vuorelle vajaa 850m ja Storlifjellet (990m) tuli Uroskarhujen valloittamaksi kun vanha kunnon, kunnon vanha Raskan viiri heilui huipulla. Matkalla huipulle tuli tutustuttua paikalliseen faunaan ja lampaiden muodossa ja leikittyä voimamiestä vierittelemällä kiviä alasmäkeä. Aikaa nousulle tunturiin kertyi parisen tuntia, mutta takaisin päin tultiinkin sitten tunnissa. Laskeutuminen oli tuttua Uroskarhu tyyliä: persmäkeä lumihangessa ja loppuun oma reitinvalinta kuohuvan kosken läpi. Kumpaakin tullaan varmaan muistelemaan vielä lämpimästi vaikka tapahtuma hetkellä ne tuntuivat jäätävän kylmiltä.

Torstaina oli suunnitelmissa kahden suunnistuslenkin päivä. Päivän ensimmäinen suunnistuslenkki tulikin kuitenkin jo siinä kun yritettiin etsiä suunnistusmaastoa, taas ilman karttaa kierrellen ympäriinsä. Eipä sitä tullut oltua kuin väärällä puolella kaupunkia. Oikea maastopaikka kun sijaitsikin aivan majoituksemme vieressä. Tämä selvisi kuitenkin vasta myöhemmin kun olimme jo etsimiseen kyllästyneenä lähteneet Linabrekkan kartalle, jonka sijainnin ainakin tiesimme. Suunnistukseen osallistuivat kaikki muut paitsi Eetu, joka oli teki omaa lenkkiään majoituksen lähella, ja Lahdenmäki, joka vieläkin säästeli polveaan. Eetun lenkille oli kuulemma tullut vauhtia, kun joku koira oli lähestynyt Spacemäniämme niin uhkaavasti, että melkein iPhone:kin oli muuttunut puolustusvälineeksi. Tilanteen on siis täytynyt olla erittäin paha. Suunnistuksessa oli luvassa itse tekemäni Downhill-treeni, jonka oli tarkoitus olla lähtöpaikalta pelkkää laskettelua. Kartalta olin kotona tietokoneen ääressä katsonut, että ne pienet nousut, joita radalle tuli menisivät varmaan vielä laskun huumassa hujauttaen ylös. Ei sitä aina tajua koneella, kuinka korkeita ne viiden metrin käyrät ovatkaan. 

Illalla oli luvassa toinen suunnistustreeni sillä aikaa kun Eetu, Petja ja Ville ottivat lepoa biljardin parissa kaupungissa. Heikin tekemä harjoite imi itsestäni ainakin mehut heti alun mäkiin niin että loppu tultiin keskeyttäen ja autolla energiat olivat aivan sippi. Kaiken kaikkiaan Linabrekkan maastossa tuli kuitenkin näissä kolmessa suunnistustreenissä tullut juuri sitä maastoharjoitetta, jota aina uuteen maastoon siirtyminen tarvitsee.

Perjantaina oli vuorossa kevyt päivä ainakin, sillä seuraavana päivä oli vuorossa kisat. Eetun ja Villen mennessä kuntosalille nostamaan rautaa, muu porukka kierteli kaupungilla katselemassa kalliita hintoja.  Päivä kului melko rennosti, ja tuntui että kisoissa saattaisi jo kulkeakkin. Norjan reissumme aikana, autossamme kiersi kyllä flunssa vaihtelevasti jokaisella, mutta kisojen aattona näytti ainakin siltä, että pahin flunssa aalto oli takana.

Lauantaina oli kisa päivä. Uroskarhut olivat kisaan valmistautumis fiilingeissä hyvinkin pirteitä ja erityisesti vastakohtien mies Eetu oli koko ajan lähdössä ilmaan. Aamulla kävin aamulenkiksi katselemassa läheistä harjoitusmaastoa, jonka oli tarkoitus olla ilmeisti kisojen mallimaasto. Kartalta maasto näytti melko vihreältä, mutta taas kerran Norjalainen vihreä ei ole samanlainen kuin satakuntalainen. Kuitenkin näytti siltä että kisoissa tulisi olemaan hieman huonompaa maastoa kuin Linabrekkan komealla mäellä. Kisapaikalle saavuttiin hyvissä ajoin tunti ennen ensimmäistä lähtöä pitämäään Uroskarhujen mainetta yllä. Itse jouduin lähtemään melkein heti kiipeämään kohti lähtöpaikkaa jonne oli matkaa n.1.5km, joten en kauaa ehtinyt nauttimaan kilpailuiden alkuhuumasta. Omalta kohdaltani kisasuorituksesta jäivät mieleen alun mäet, joissa pohkeet huusivat hoosiannaa, ja tuntui ettei koko kisaviikosta tulisi mitään. Toiseksi mieleen jäi lopun alamäet missä omaa etenemisnopeutta oli vaikea hahmottaa ja pari kertaa rastia tuli etsittyä joko liian läheltä tai liian kaukaa. Muuten suoritus sujui ilman pahempia virheitä, mikä on tärkeää juuri rastiviikkojen ensimmäisenä päivänä. On saatava Flow päälle. Kuitenkin ensimmäisen päivän ykkönen karhuista H19-20 sarjassa oli Heikki, joka vielä virheettömämmällä suorituksellaan iski pari minuuttia kovemman ajan. H17-18 sarjassa, johon osallistuivat Jarkko, Eetu ja Petja, karhut valloittivat sijat 2-4. Suoritukset vaihtelivat  Eetun, omasta mielestä surkeasta suorituksesta, Jarkon ja Petjan aika hyviin. Ainoa paha epäonnenkantamoinen sattui Villelle, jonka polven säästäminen meni harjoituksissa hukkaan, kun polvi pamahti rikki heti ensimmäisessä kisassa. Villellä on pari päivää aikaa lepuuttaa jalkaa ja katsoa kannattaako viimeiseenkään kilpailuun osallistua. Muiden suoritukset jatkuvat tänään samassa maastossa kuin eilen ja toivotaan, että koko porukalle löytyisi vielä enemmän jerkkua pohkeisiin, sillä sitä varmasti tullaan tarvitsemaan.

K-P Seppänen