Jukolan taianomainen yö alkaa aina jo hyvissä ajoin ennen omaa suoritusta. On Venlojen viestin seuraamista, kisakylän katsastusta ja suunnistuskavereiden tapaamista. Oikeastaan kaikki mitä edellisen päivän aikana tapahtuu nostaa osaltaan kisa huumaa ja jännitystä kohti illankohokohtaa. Ja onhan se aina yhtä upeaa katsella miten tuhat päinen suunnistaja joukko säntää otsalamppujen loistaessa Jukolan metsiin.

Kakkososuuden viestin viejien osalta, joka omalle kohdalle osui tänä vuonna, kisavalmistautumisen huipentuma alkaa heti lähdön jälkeen. Nastarit jalkaan, lamppu päähän ja vaihtoalueelle kiireen vilkkaa odottamaan, ja joka kerta aivan liian aikaisin. Aina sinne pitää mennä liian aikaisin puomin varteen seisoskelemaan, muka hirveän kummissaan, miksei oma mies ole jo tullut metsästä kun kärkikin tuli kaksi minuuttia sitten. Aika vaihtoalueella kuluu tahmeasti, johtunee hirveästi tarpeesta päästä metsään purkamaan jännitystä, mutta Eetua ei näy. Kompassikin ehtii välillä hajota, mutta onneksi huoltaja paikkaa lainakompassilla. Väkeä alkaa tulemaan yhä tasaisempana helminauhana. On tuttuja ja on tuntemattomia. Tuossa meneekin jo Rastikarhujen kakkosjoukkueen ja Heikki. Eetua ei näy missään. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tuntuu, että ihan justiinsa pitäisi lähettää etsintäpartiometsään mutta vihdoin Eetu hölköttelee vaihtoalueelle. Ihan nappiin ei näytä olevan menneen, mutta tästä parantamaan,

Lähtöviitoitus on kauhean pitkä. Niin pitkä, että sen lopussa olen jo saanut Rastikarhujen kakkosjoukkueen kiinni vaikka heidän lähdöstään tuntui olevan jo todella pitkän aikaa. ”Onnea matkaan Tumppi”. Pienet huutelut siitä kaverille ja vauhdilla ohi. Juoksu tuntuu hyvältä ja selkiä tulee vastaan alun rastit osuvat hyvin ja sellainen ”kyllätämätästä-asenne” valtaa mielialaa. Muutaman lyhemmän rastivälin kohdilla en lähde enää ohittelemana porukkaa vaan tyydyn letkan vauhtiin ja hyvä niin. Seuraava rasti näyttää pahalta ja sinne on hyvä mennä porukalla. Puskassa oleva kumpare. Kuviorajasta puskaan, ensimmäiselle kumpareelle ihmettelemään, siitä vähän oikealla rastikumpareelle ja … Missä on rasti? Tämä kumpare on aivan erilainen kuin kartassa: Paljon isompi. Porissa tähän olisi jo ykistään saanut pari erillistä rastia ja jyrkänteen. Noh porukka säntäilee puskassa sinne tänne joten eikun mukaan. 10min hurahtaa suhteellisen nopeasti ja aina reitti päätyy samalle kumpareelle. Katsoi asiaa mistä suunnasta tahansa. Muutkin hajontarastit ovat jo löytyneet, mutta koodit eivät vain täsmää. Vielä kerran kumpareen päälle ja tällä kertaa sen toiselle puolelle ja kas. Siellähän se rasti oli. 10min virhe suht. turhaan. Seuraavat välillä käydään läpi koko kilpailuorganisaatio ratamestarista ja kartoittajasta, valvojiin kiroten läpi, mutta lopulta omaan nilkkaanhan se napsahtaa. Olisihan se rasti sieltä löytynyt oikeasta paikasta kun olisi vain etsinyt tarpeeksi.

Seuraavalla pitkällä välillä harmitus on vielä läsnä ja nyt täytyy tehdä rauhassa oma reitinvalinta. Jotenkin hienoa päästä kirmailemaan aivan yksinään Jukolan kakkososuudella vaikka samaan aikaan metsässä viilettää tuhansia muitakin suunnistajia. Pariin minuuttiin ei muita kuitenkaan näy. Reitinvalintani ei edes vertailussa ole muiden juoksemaan huonompi vaan hyvällä toteutuksella olisin ollut jopa nopeampi. Nyt tulos oli aika 50/50.

Loppumatkasta ajatuksien kokoaminen sujui suhteellisen hyvin ja rastit löytyivät. Pientä motivaation alenemaa oli kuitenkin havaittavissa, eikä siitä syystä kaikkea saanut irti koneesta. Mainittakoon vielä se, että lampun johto lähti irti jo alkumatkasta, joten lamppua piti sytyttää parin kymmenensekunnin välein. Välillä siis juostiin pimeässäkin kun ei ehtinyt heti sytyttää. Syyttely välineisiin ei kuitenkaan auta.

Suoritus kokonaisuudessaan pettymys vaikka joukkueen sijoitus kilpailussa nousikin. Odotukset olivat hyvin korkealla.

KP Seppänen